Pitkästä aikaa...

Syksyn lähiopinnot käynnistyivät 1.9. Olin huojentunut siitä, että kesä oli ollut omalla kohdallani tuotteliasta aikaa, olin tehnyt kaikki itsearvioinnit tiukan aikataulun mukaan. Samalla uhkuin tarmoa tulevaan: jaksaisin varmasti panostaa opiskeluihin, sillä halusin nopeasti valmistua varmistaakseni töideni jatkumisen pätevänä opettajana. Sitten tuli elämä väliin. Tapahtui kerralla paljon muutoksia sekä työ- että henkilökohtaisessa elämässä, aika yllättäviäkin. Meni voimat ja opinnot jäivät lapsipuolen asemaan. Tämä blogi jäi kirjaamatta ajantasaisesti ja huono omatunto kalvoi...

Nyt, pari kuukautta myöhemmin tartun pikkuhiljaa asioihin uudelleen. Olen armollinen itselleni, maailma ei kaadu, vaikka en valmistuisi alkuperäisen suunnitelmani mukaan, ehtii väljemmässäkin ajassa. Koska voimia ei ollut päivittää blogia ajallaan, palaan asioihin näin jälkikäteen toivoen samalla, että aika olisi myös tuonut uutta perspektiiviä asioihin.

Ensimmäinen lähipäivä kului portfoliopysäkillä, jossa analysoimme ja vertaisarvioimme oppimiskäsityskirjoitelmiamme omissa pienryhmissämme. Oppimiskäsityskirjoitelmia purettiin paneelikeskustelun avulla, jossa ryhmämme keskittyi pariin kysymykseen:

1. Miten opetat omaa alaasi?
2. Miten omaa alaasi oppii parhaiten?

Pohdimme tehtävänantoa pienryhmässämme erityisesti kasvatus- ja liikunta-alan opetus- ja oppimiskulttuurien näkökulmasta. Olen onnekas, sillä meillä on liikunta-alan oppilaitoksena mahdollisuus ja toimintatapakulttuuri tehdä yhteistyötä monien aitojen asiakasryhmien kanssa ja onneksemme meidän kanssamme myös halutaan tehdä yhteistyötä yli oppilaitos- ja ammattialarajojen. Lisäksi lähtökohtamme on, että viemme opiskelijat alusta asti erilaisiin toimintaympäristöihin. Itseäni yllätti, että esim. kasvatusalalla autenttisiin toimintaympäristöihin ja asiakaskontakteihin ei ole niinkään totuttu oppilaitos-päiväkoti -toiminnassa muuten kuin työssäoppimisjaksoilla. Toki opiskelijatyötä on vähän haasteellista toteuttaa perinteisesti päiväkotiympäristöissä, mutta tämän koen isona puutteena opiskelijoiden ammattitaidon ja ammatti-identiteetin kasvamisen kannalta. Päiväkotiympäristöstä voisi yrittää irrottautua ja miettiä muita alle kouluikäisten kanssa toimivia yhteistyötahoja. Olisiko vaikkapa avoin päiväkotitoiminta ja perhekerhot/perhekahvilat otollisempia yhteistyötahoja tai alle kouluikäisten harrastustoiminnot?

Työelämälähtöisyydessä ja eri oppilaitosyhteistyössä on kehittämisen varaa. Synergiamahdollisuuksia olisi vaikka kuinka ja moni mahdollisuus jäänee puolitiehen. Uskon, että mitä enemmän opiskelijat saavat jo varhaisessa vaiheessa opintojaan samaistumisen kohteita työelämän puolelta, sitä vahvemmaksi kehittyy myös positiivinen ammattiylpeys. Opettajat hyötyvät asiantuntijuusyhteistyöstä mm. pysymällä paremmin ajantasalla työkentän tarpeista. Itseäni kiinnostaisi tällä hetkellä kehittää mm. yhteisopettajuuden malleja eri oppilaitosten välille ja miksei oman oppilaitoksen sisälläkin. Omille näkemyksille kaipaisi säännöllisiä "vertaispeilejä" oman kehittymisen näkökulmasta ja toisinaan vähän harmittaa sekin, ettei esimies (rehtori) lopulta näe minua juuri koskaan työssäni parhaimmillani eli opettamassa.