Oppimiskäsityskirjoitelma

Pohjaan oman ihmiskäsitykseni Lauri Rauhalan tunnetuksi tekemään holistiseen ihmiskäsitykseen, josta mm. Pekka Pihlanto on koostanut selkokielisen, kuvauksen. Näen siten myös liikunnan/liikkeen välineenä kohdata toinen ihminen fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena toimijana. Terveyttä ylläpitääksemme tarvitsemme riittävästi fyysistä liikettä säännöllisesti, liike voi kuitenkin toimia laajemminkin hyvinvoinnin edistäjä. Toisinaan se kertoo enemmän kuin sanallinen viestintä. Liike voi toimia mieltä avaavana voimana, joka antaa sosiaaliselle vuorovaikutukselle kanavan.

 
Oppiminen: uusien asioiden, taitojen, ajattelutapojen ja näkökulmien omaksumista. Väistämättä aina muutosta ja prosessia, joka tarvitsee moottorikseen sisäistä innostumista, uteliaisuutta, motivaatiota ja avoimuutta. Toki myös ulkoista innostamista, mahdollistamista, kysymysten herättämistä ja suunnan näyttämistä. Joskus oppiminen on helposti havaittavaa ja mitattavaa, lyhyessäkin ajassa. Toisinaan se on pitkä prosessi, jota on haastava tunnistaa ja tehdä näkyväksi. Vaikka oppimista tapahtuu myös tahattomasti, "vahingossa" ja itseoppimisena, opettajina sidomme oppimisprosessin tavoitteisiin, joihin peilaten pyrimme myös arvioimaan opiskelijan oppimista ja osaamisen tasoa. Parasta olisi, jos tavoitteiden asettaminen voitaisiin aina tehdä yhteistyössä opiskelijan kanssa, oppimistulokset näyttäytyisivät todennäköisesti mielekkäämmin molempien osapuolten kannalta.

Oppiminen edellyttää jatkuvaa vastavuoroisuutta opettajan ja opiskelijan välillä, opetus- ja oppimistekoa, kuten Asko Karjalainen havainnollistaa. Opetus- ja oppimisteko, on mielestäni yksi oivaltavimmista ja konkreettisimmista sanapareista, jonka olen pedagogian saralla kuullut. Se kuvaa juuri sitä, että oppiminen on osallistumisen ja yhteistyön ilmiö, jossa sekä opettajalta että oppijalta edellytetään omaa panosta oppimistuloksiin tähdätessä. Yhteistyön kautta oppija ja opettaja oppivat toisiltaan, mutta erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee kokemustaustojen ja persoonien kohtaaminen. Opittu asia kun ei ikinä ilmene, tule ymmärretyksi tai omaksutuksi täysin identtisenä ihmiseltä toiselle, vaan kukin prosessoi ja muokkaa siitä omanlaisensa version riippuen aiemmasta taustastaan. Tällöin myös perinteinen opettaja-oppilas -asetelma ja roolit häilyvät, oppimista tapahtuu ihmiseltä ihmiselle, ihmisten kesken, ihmisissä. Tässä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ollaan tekemisissä aina myös tunteiden ja sosiaalisten taitojen kanssa. Ei siis ole yhdentekevää, millainen ilmapiiri ja fiilis prosessilla ja sen yksittäisillä ihmisillä on.

Opetustekoihin liittyvät olennaisesti erilaiset opetusmenetelmät. Omalla alallani - liikuntakasvatuksessa - hyödynnetään paljon erilaisia toiminnallisia menetelmiä, ihan konkreettista liikettä, koska liikkeen ymmärtämistä ja sisäistämistä, oman kehon liikuttamista, liikekokemusta, ei voi omaksua vain katsomalla ja kuuntelemalla tai istumalla ja paikallaan keskustellen. Tarvitaan kokonaisvaltainen kehollinen ja moniaistillinen kokemus, jossa hyödynnetään myös erilaisia toimintaympäristöjä salissa, maastossa, vedessä jne. Keho on ihmeellinen järjestelmä, se toimii vähän eri tavoin maalla, vedessä ja ilmassa. Lisäksi olennaista opetuksessa on hyödyntää aitoja asiakasryhmiä, pelkkä oma tekeminen ja vertaisopiskelijaryhmälle ei riitä takaamaan ammattitaitoa eri ikäisten liikuttamiseen. Toiminnallisuuden korostaminen alamme opetusmenetelmissä kytkeytyy vahvasti liikuntakasvatuksen kahteen kulmakiveen. Ensinnäkin aivotoiminnan kytkeytyminen liikkumiseen ja sitä kautta oppimiseen. Fyysisellä toiminnalla on tutkimusten mukaan myönteinen vaikutus tiedolliseen toimintaan kuten muistiin, tarkkaavaisuuteen, tiedonkäsittely- ja ongelmanratkaisutaitoihin siis oikeastaan mihin tahansa oppimiseen. Asiasta on kerrottu tiivistetysti mm. tässä linkissä. "Fyysisyys" ei aina tarkoita "hikoilua", vähempikin liikehdintä aktivoi aivoja uuden omaksumiseen. Aiheeseen liittyen kirjoitin itselleni muistiin viime maaliskuussa aivotutkija Minna Huotilaisen toteamuksen, jonka mukaan passiivinen istuminen lamaannuttaa aivotoimintaa 20minuutin jälkeen. Muistan sen nykyään vaikka unissani ja olen sittemmin huomioinut tämän omassa opetuksessani. Toisekseen liikuntakasvatus pyrkii löytämään mielekkäitä tapoja liikunnan omaksumiseksi osaksi ihmisten arkea kansanterveydellisestä näkökulmasta. On siis löydettäviä pieniä tekoja istumisen vähentämiseksi ja keinoja lisätä liikettä niihinkin ympäristöihin, joita ei mielletä liikuntapaikoiksi esim. toimistot, luokkatilat, sairaalat jne. Ajatusmallin sytyttämiseen on siis alamme opetusmenetelmissäkin hyödynnettävä liikehdintää vaikkapa korvaamalla tuoli luokassa jättipallolla tai tasapainotyynyllä ja toteutettava seminaarit jättipallolla matkustellen tai kävelyluennoin. Suurin askel yhteiskunnallisesti on kulttuurinmuutos, joka sallisi vapaan liikehdinnän eikä palkitsisi hiljaa paikallaan istumisesta.      

Liikuntakasvatuksen tärkeimpinä oppimistekoina näen opiskelijan omien sosiaalisten taitojen kehittämisen ja avoimen kiinnostuksen ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen. Usein opiskelijat itse mieltävät tärkeimpänä omien liikunnallisten taitojensa ja kuntonsa kehittämisen ja unohtavat täysin, etteivät he tulevassa ammatissaan niinkään treenaa itseään, vaan muita. Aito kiinnostus kohdata kaikenkokoisia, -ikäisiä ja -näköisiä ja innostaa liikkumiseen kunkin omista lähtökohdista on edellytys pärjätä tulevassa liikunta-alan ammatissa. Tämä tarkoittaa opiskelijan näkökulmasta myös melko laaja-alaisen liikuntatarjottimen haltuunottoa pedagogisesti, ei niinkään oman lajiteknisen osaamisen huippuunsa viemisen näkökulmasta, vaan siitä, että osaa napata eri lajien hyötyjä ja yhteensovittaa niitä asiakkaan näkökulmasta innostavasti. Liikunta-alan ammattilaisen on nähtävä ihminen kokonaisuutena, joka on aina sidoksissa aikaan, paikkaan, sosiaalisiin suhteisiin, toiveisiin, ihanteisiin, pelkoihin ja rajallisuuksiin. Liikuntaa ei siis voi eristää täysin omaksi hyvinvoinnin osa-alueeksi, vaan tarkasteltava ja kohdattava asiakas laaja-alaisemmin. Tämä haastaa opiskelijan luomaan asioiden välillä syy-yhteyksiä, vaikuttavuutta, hahmottamaan osakokonaisuuksia ja kytkeytymistä laajempiin kokonaisuuksiin, siirtämään ehkä omat liikunnalliset mieltymykset hieman taka-alalle ja löytämään erilaisia motivointikeinoja asiakkaiden näkökulmasta.

Parasta tässä kaikessa on opetus- ja oppimistekoa mukaillen se, että työ tekijäänsä opettaa jatkuvasti. Opettajana opin paitsi opiskelijoiltani myös asiakasryhmiltäni. Sitä mukaa, kun prosessoin opetettavan asian muille opetettavaksi - sanoin ja liikkein - sisäistän asian itsekin vahvemmin. Osin tästäkin syystä alallamme hyödynnetään oppimisen työkaluina pienimuotoisia opetustehtäviä jo opiskelun ensimetreillä. Opetustilanteissa opiskelijoiden ja asiakasryhmien palautteiden ja vuorovaikutuksen kautta asiat usein vielä muokkaantuvat lisää ja näin koen opettajana olevani opiskelijoideni kanssa osa kroonista oppimismyllerrystä. Koen rikkautena ja etuoikeutena sen, että saan toimia oppilaitosmaailmassa näin työelämälähtöisesti koko elämänkaaren kanssa yhdessä ihmetellen ja oivaltaen.